Ihmiskoe nimeltä elämä

This is the end

2010-11-30T13:19:00.000+01:00

Joo-o, ei tämä nyt enää(jälleen kerran) oikein etene.
Eipä kyllä blogin aihekaan ole oikein kohdallaan enää kun en enää edes Ranskassa asu, enkä varsinkaan kotirouvana. Joten, tämä blogi taidetaan laittaa telakalle siihen asti kunnes jotain tällä rintamalla tapahtuu uudelleen. Ehkä jään Suomeen, ehkä en, so not.
Sen voin vuoden ranskalaisuuden jälkeen todeta että blogin nimi osoittautui varsin osuvaksi, ihmiskokeissa tuli istuttua ihan konkreettisestikin koe-elukan roolissa ja kyllä vuoden aikana tuli kovimman kautta testattua, mihin asti itseään pystyy venyttämään ennen kuin alkaa jostain kohtaa revetä, yleensä ensimmäisenä pääkopasta. Paljon se otti mutta samalla antoikin ja sanoisin että kyllä tässä ehkä loppupeleissä voiton puolelle jäätiin vaikka mukaan mahtuukin paljon kyyneliä, kyyneliä joita vuodatetaan vieläkin heikon hetken tullessa.

Vaikka toki Suomessakin kulttuurin eroista voisi kirjoitella kun välillä tunnen itseni jokseenkin alieniksi täällä käyttäytyessäni eri tavalla kuin muut, kuten esimerkiksi eilen erään valokuvanäyttelyn avajaisissa jossa hihittelin paikalle saapuneen väen koomista tapaa pysyä kaukana kuvista siihen asti, kunnes itse taiteilija antoi luvan niitä lähestyä.
Mutta eipä taida into riittää moiseen.
Tosin olen jo jonkin aikaa suunnitellut musa- ja kulttuuriaiheisen blogin pystyttämistä (kun aiheella aina kaikkia piinaan oikeassakin elämässä) jossa voisin fiilistellä keikkoja ja uusia bändilöytöjä ja jossa voisin myös vuodattaa sitä, kuinka joudun aina käymään keikoilla yksin sillä kaverini mieluummin käyvät katsomassa Kuorosodan nauhoituksia. Tiedätte itsenne!

Mutta, à plus ja näkemisiin, tämä blogi hiljenee tältä erää! Kiitokset kaikille niille, jotka ovat jaksaneet käydä lukemassa mutta eivät koskaan kommentoi ja niille toisillekin :)

22 A song that you listen to when you're sad

2010-10-27T16:11:00.000+02:00

Mullahan luonnollisesti on kokonainen soittolista koottuna surullisia päiviä varten. Ja siltä listalta ei löydy mitään mieltä kohentavaa tai piristävää, vaan lista on kasattu mollivoittoisista, surullisista ja yleensä rikkinäistä rakkautta käsittelevistä biiseistä. Valinta olikin siis vaikea, mikä nousee surkuttelubiisiksi numero uno. Päädyin lopulta valitsemaan jotain, joka ei mielestäni ole ihan niin selkeä, lähinnä sanoituksiltaan verrattuna niin moniin surullisiin sydänsärkyvollotuksiin. Biisin tunnelma kuitenkin on niin masentava ja sen tahtiin on hyvä vajota suruunsa aina pikkasen lisää, oli syy sitten mikä tähänsä. Kunnia märehtimiselle!

Spotify-linkki: Rufus Wainwright – Going To A Town
http://www.youtube.com/watch?v=CtVyl402W5s&ob=av2e

Day 05 A song that reminds you of someone

2010-10-18T11:50:00.000+02:00

Oli pieniä vaikeuksia päättää, muistuttaako tämä kappale ihmisestä vai paikasta kun se oikeastaan liittyy tiettyyn hetkeen jolloin ymmärsin että joudun luopumaan eräästä ihmisestä ja paikasta. Muutoksen tuulet ovat puhallelleet aika vahvasti viime aikoina ja tämä kappale soi taustalla kun tajuntaani iski se tosiasia, että joudun jättämään jotain yllättävän tä.rkeää taakseni ja koko tilanteeseen liittyy jotain katkeransuloista ja iloa uudesta ja mahtavasta sekä samalla surua luopumisesta. Kappale sopi vahingossa aivan täydellisesti näihin tunteisiin sillä siinä on samanlainen vire ja oikeastaan koko biisi voisi olla tehty juuri siitä hetkestä minkä koin. Lähdön tunnelmia, melankoliaa mutta pienellä toivon vireellä.

Tuon päivän jälkeen en voinut tätä kappaletta kuunnella itkemättä, sittemmin kuuntelu on onnistunut onnellisella haikeudella ja kauniilla muistoilla eräästä ja hetkistä, jotka edelleen näkee hyvin elävinä silmissään. We will meet again someday.

The XX - Night Time

All you need is music

2010-10-16T21:52:00.000+02:00

Bongasin blogiviidakosta mahtavan meemin ja ainaisena musiikkijankuttajana tartun pyytämättä haasteeseen!
Ihmisenä, joka useimmiten jakaa musiikkinsa erilaisiin tunnelmiin sopiviin kategorioihin aakkosjärjestyksen mukaan, ei tätä voi jättää tekemättä. En lupaa että pääsen listan loppuun asti enkä kyllä aio sitä tehdä myöskään järjestyksessä mutta katsotaan minne päästään. It's on!

Day 01 Your favourite song
Day 02 Your least favourite song
Day 03 A song that makes you happy
Day 04 A song that makes you sad
Day 05 A song that reminds you of someone
Day 06 A song that reminds you of somewhere
Day 07 A song that reminds you of a certain event
Day 08 A song you know all the words to
Day 09 A song you can dance to
Day 10 A song that makes you fall asleep
Day 11 A song from your favourite band
Day 12 A song from a band you hate
Day 13 A song that is a guilty pleasure
Day 14 A song that no one would expect you to love
Day 15 A song that describes you
Day 16 A song that you used to love but now hate
Day 17 A song that you hear often on the radio
Day 18 A song that you wish you would hear on the radio
Day 19 A song from your favourite album
Day 20 A song that you listen to when you're angry
Day 21 A song that you listen to when you're happy
Day 22 A song that you listen to when you're sad
Day 23 A song that you want to play at your wedding
Day 24 A song that you want to play at your funeral
Day 25 A song that makes you laugh
Day 26 A song that you can play on an instrument
Day 27 A song that you wish you could play
Day 28 A song that makes you feel guilty
Day 29 A song from your childhood
Day 30 Your favourite song at this time last year

Kesän kaikuja.

2010-09-09T00:34:00.000+02:00

Läheiset tietävät että Italia on se suurin rakkaus. Tässä syitä, miksi. Kuvista luonnollisesti puuttuu se lämpö, välillä polttava paahde mutta se on onneksi varastoituna omaan mieleen. Kierrosta ehdittiin viikossa tehdä Mantovassa, Veronassa, Genovassa ja Cinque Terren pikkukylistä muutamassa.

Veronasta sai ostaa Bonereita, hehhe.

Maailman nopein kissa.

Josko näillä jaksaisi tsempata sitten kun syksy ja viima saapuvat.

Välitila

2010-09-05T18:20:00.000+02:00

Kuukausi reissun päällä on saatettu päätökseen ja takki on melko tyhjä. Viikko Italiassa meni reissaamisen innossa ja puolessa välissä kolmiviikkoista Suomi"lomaa" alkoi jo vähän väsyttääkin. Toki viimeinen viikko meni flunssan kanssa painiessa joka luonnollisesti verotti voimia. Nyt vaan taas tuntuu siltä ettei irtoa ollenkaan. Varmaan joku paluusôkki yhdistettynä voimattomaan flunssan jälkimaininkiin ja tässä jurnutetaan kotona noin neljättä päivää. Oli outoa huomata, miten tämänkertainen loma tuntui jotenkin erilaiselta edelliseen verrattuna. Joulureissuna Helsinkiin saapuessa tuntui kuin olisi kotikulmillaan mutta tällä kertaa en päässyt samaan fiilikseen. Olo oli jotenkin ulkopuolinen. En tiedä, johtuiko siitä että majaa pidimme Vantaan puolella joka aiheutti pieniä logistisia haasteita enkä jaksanut ihan niin paljoa hätyytellä ihmisiä kahville kuin edelliskerralla kun Pierre oli kuitenkin seurana vai oliko se vain luonnollinen seuraus siitä, että siitä on jo kaksi vuotta kun muutin Helsingistä pois.

Niin kivaa kuin olikin nähdä perhettä ja ystäviä ja juoda Mbarissa chaita ja pyöräillä pitkin kotikaupungin tyhjiä katuja niin jossain vaiheessa alkoi odottaa kotiinpaluuta. Alkoi tulla tarve päästä takaisin järjestelemään elämäänsä kun taas pitäisi nollapisteestä ponnistaa. Kuitenkin kotiin päästessä sitä intoa ei enää oikein löytynytkään kun heti alkumetreillä asioiden piti mennä monimutkaisiksi. Tosin siitä saan syyttää itseänikin, sillä en pitänyt huolta työkkärin kuukausi-ilmoittautumisesta, ei ollut tunnareitakaan reissussa mukana kun muistelin että ehtisin sen tehdä kun takaisin kotiin pääsen. Noh, se päivä sitten meni jossain välissä ja kun en saanut muistutusviestiäkään puhelimeen niinkuin yleensä niin nyt en sitten ole enää työkkärin listoilla työnhakijana. No, eipä hätä niin suuri kun ei rahansaantiin vaikuta kun en sieltä mitään saa kuitenkaan. Nyt olen tosin kolmatta päivää yrittänyt sinne sitten ilmoittautua uudelleen, mainostavat että voin tehdä sen puhelimitse tai netitse. Netti-ilmoittautuminen kuitenkin tökkää viimeiselle sivulle ja huutaa taas jostain hemmetin teknisestä ongelmasta ja pitäisi soittaa johonkin aspa-numeroon. No en ole soittamassa. Pirun luovutusmieliala yrittää puskea valloilleen. Toivottavasti se katoaa sinä samana päivänä kuin tämä flunssakin.

Kesä ja loma

2010-08-01T17:07:00.000+02:00

No oho, täällä on ollut hiljaista! Taas! Täällä on ollut ihan mahtihelteet ja kun mittari kipuaa sinne +34:een varjossa, ei koneella istuskelu oikein innosta. Koulu on ohi ja nyt olen toista päivää lomalla/tyhjäntoimittaja. Toki olen loputtoman kiitollinen saamastani mahdollisuudesta opiskella ranskaa ja saada siitä rahaa mutta viimeinen kuukausi oli aikamoista huttua, elokuvien katselu siitä hyödyllisimmästä päästä.
Kulttuurien väliset hämmennykset olivat ehkä menneen kuun parasta antia. Sain selventää ja kertoa ihmisille muun muassa, mitä aurinkorasva on kun afrikkalaista alkuperää oleva luokkatoverini kovasti ihmetteli että mitä läästin päälleni aurinkoisina päivinä kun ko. henkilölle käsite "ihon palaminen" oli täysin tuntematon :D
'-Joo suojaan ihoni auringolta laittamalla tätä rasvaa, muuten se palaa' ja kysyjä nyökytteli hiukan epäuskoisesti ja voin kuvitella ne mielikuvat kirjaimellisesti liekeissä olevasta ihosta......
Samainen neito tunisialaisen kollegan kanssa ei ollut uskoa kun ihmettelivät hiuksiani ja kerroin sivutukkani olevan ihan naturellissa värissään, eli vaaleanharmaana. Myös siniset silmät aiheuttivat suurta hämmennystä kun korjasin etten käytä värillisä piilareita :D Olen siis pohjoismaalainen friikki.
Moiset tiedustelut nyt eivät yleensä hirveästi haittaa, enkä myöskään oleta että muistaakseni senegalilainen koulutoverini ei tiedä, missä Suomi sijaitsee mutta kyllä alkaa vähitellen ottamaan aivoon, että pelkästään hänelle olen kertonut jo KOLME kertaa, että Suomessa puhutaan suomea, ja suomi on minun äidinkieleni, ei englanti.........ja tämän saman keskustelun olen saanut käydä myös ei-niin-kaukaisista maista tulevien ihmisten kanssa, muun muassa ranskalaisten....kai se suomalainen koululaitos sitten on maineensa veroinen, en osaisi kuvitella suomalaista joka pohtisi että missä Ranska sijaitsee ja että mitä kieltä siellä puhutaan.....

Vaikka kesä onkin ollut vähintäänkin mukava, riemukkaita Viennen ja Avignonin reissuja lämmöllä muistellen, on aika ihanaa päästä käymään Italiassa ja tietysti Suomessa <3 Perhettä ja kavereita on jo kova ikävä ja vaikka viihtyvyys täällä onkin parantunut kummasti viimeisen puolen vuoden aikana, on kiva päästä taas nollaamaan päätään ihmisten kanssa, jotka eivät kehitä käsittämättömiä draamoja ja monimutkaisia ihmissuhdekuvioita ilman painavia syitä.. Ei vaan aina jaksa tajuta tätä ranskalaisen elämän monimutkaisuutta :D

Lyoniaa kuvina

2010-05-23T17:06:00.001+02:00

Kuvia saa klikkailtua isommiksikin jos haluaa.

Päivitys per kuukausi?

2010-05-23T16:35:00.000+02:00

Elämä ja arki on pitänyt kiireisenä ja blogin päivittäminen jäänyt siinä sivussa. Ensimmäinen harjoittelu hoidettiin kunnialla loppuun, melko turha kolmeviikkoinenhan se lopulta oli kun en varsinaisesti ole kiinnostunut urasta lävistysliikkeessä. Toki ranskan sanasto karttui jonkin verran ja kuullun ymmärtämistä tuli treenattua kun ei ne teinit osaa artikuloida kuin peruna suussa. Toisen harjoittelun kanssa kävi aikamoinen onnenkantamoinen ja yhden tuttavan avustuksella sain paikan samana päivänä kun aloin sellaista etsimään. Tällä kertaa paikka on hyvin paljon lähempänä omia kiinnostuksen kohteita ja odotan innolla viikon päästä koittavaa harjoittelun alkua.

Kateellisena ollaan täällä seurailtu kevään etenemistä Suomen päässä, sillä täällä on ollut aivan s******n kylmä. Pakkasin talvivaatteet pois jo kauan sitten kun saatiin yksi superlämmin viikko mutta kaikki oli kaivettava samantien talviteloilta esiin kun iltaisin asteet alkoivat lähennellä nollaa :S Olin vapaaehtoistyöntekijänä kolmena yönä eletkrofestareilla ja luulin kuolevani siihen kylmyyteen.....viisi paitaa ja takkikaan eivät riittäneet pitämään kylmää poissa ja ainoat ihmiset, joille oli tarjolla lämpimät tilat, olivat artisteja...Ensi vuodeksi festarit on siirretty kesäkuun päälle joten uskallan ehkä harkita tarjoutuvani töihin uudemmankin kerran. Nyt toivottavasti tännekin saatiin kevät tai kesä, aurinko on paistanut pari päivää ja lämmintä riittää.

Elämä on rauhallista kun koulu ja harjoittelut ja muu pitävät päivät täysinä ja kaupunki tuntuu vähän aiempaa siedettävämältä. Koti-ikävä vaan on alkanut hiukan vaivaamaan....kai se vaikuttaa että rahatilanteessa ei valoa tunnelin päässä näy joten olen aika hyvin jumissa täällä.....Onneksi tosin vajaan parin viikon päästä pääsee pikaiselle käynnille juhlistamaan siskon valkolakkia ja näkemään ihmisiä. Tämä ranskalainen mentaliteetti ei oikein istu omaan niin on ihan kiva päästä tuulettamaan päätä ja olemaan "normaalien" tapausten seurassa ilman että tarvitsee muistaa käyttäytyä tietyllä tavalla....Yleensä aika sujuvasti sopeudun maahan ja maan tapoihin mutta samalla se joskus tuntuu pirun raskaalta kun haluaisi vaan olla suomalainen ja toimia kuten on aina toiminut, tarvitsematta pelätä, loukkaantuuko joku vai ei. Mä en tätä kulttuuria nyt niin mahtavana näe että haluaisin itse samanlaiseksi muuttua :D Ja olen huomannut että täällä kyllä saa aika samantien palautetta jos et toimi samalla tavalla kuin muut, eli ranskalaisesti....Joten lyhyt tauko tulee kyllä ihan tarpeeseen.

Nyt jatkamaan laiskaa sunnuntaita ja järjestelemään edelleen hyvin keskeneräistä uutta asuntoa.

Harjoittelen-enpäs harjoittele-harjoittelen.

2010-04-14T12:12:00.000+02:00

Kevät ja kipeily, ah. Minunhan pitäisi olla tekemässä harjotteluani mutta sen sijaan rötvään himassa sairastamassa, ihan hieno ajoitus taas. Toki kipeäksi kannattaa tulla juuri sen kerran, kun jotain tärkeää on tiedossa. Tosin harjottelupaikka on onneksi ymmärtäväinen ja armollinen. Eikä edes sama kuin minne alunperin piti mennä. Pierren työnantaja teki sitten perjantai-iltapäivänä major paskatempun ja ilmoitti, etten voikaan tehdä harjoitteluani heillä, sillä heidän hallintopuoli/byrokratia seuraa niin orjallisesti sääntöjä ettei tällainen sitten käykään heille, koska koulutuksestani ei seuraa Ranskassa tunnustettua todistusta. Ihan sama jenen rahoittama proggis ja kuinka mitätön heille, ovet pysyivät sitten kiinni. Siinä vaiheessa sitten meni yksi jos toinenkin palkokasvi nenään. Niillä äpärillä oli yli viikko aikaa selvittää tämä asia, soittaa mahdollisesti koululleni ja kysyä selvennyksiä tai ilmottaa heti, että tämä saattaa olla ongelmallista. Mutta ei, olivat hiljaa, odottivat sitten viimeiseen mahdolliseen hetkeen ja sanoivat että ei onnistu. Voin kertoa että itku pääsi. Heille se kai nyt on ihan yksi ja sama, onko siellä joku vähän auttelemassa proffaa muutaman viikon vai ei mutta mulle tuo harjoittelun on pakollinen ja ilman sitä en saa rahaa ja pahimmassa tapauksessa lennän pihalle koko koulutuksesta. Että kiitti v*****i. Törkeän vastuutonta toimintaa. Hiukan osoittaisin syyttävää sormea proffankin suuntaan joka olisi voinut asian selvittää ENNEN kuin ilmoitti ottavansa minut töihin ja sai huomata ettei se olekaan mahdollista...

No, siinä oli sitten perjantaina sormi suussa että mistä tässä nyt sitten paikka löydetään maanantaiksi kun tuonkin saamikseksi jouduttiin käyttämään miehekkeen apua..Päätin lähteä kadottamaan murheeni ulkoilemalla ja samalla reissulla,kuin ihmeen kaupalla sain hoidettua itselleni uuden harjoittelun, kiitos paikallisten ystävieni....en olisi uskonut että puolivitsiniä esitettyyn kysymykseeni 'hei et sä haluis ottaa mua harkkariksi sun puotiin?' vastaus oli suoraan 'tietysti'. Eilen oli sitten tarkoitus aloittaa, ellen olisi ollut kipeä ja äänetön, hiukan toisenlaisessa putiikissa, nimittäin lävistysliikkeessä :D Eipä tuosta varsinaisesti cv:n täytteeksi ole mutta olen superonnellinen että sain asian järjestettyä. Elättelen toivoa että vointi antaisi huomenna sen verran myöten että pääsisin sinne hillumaan tämän yksin kotona jurmaanisen sijaan...käy aika pitkäksi.

Asioilla on joskus tapana järjestyä mutta kyllä taas pääsi kirosana tai pari moisesta hälläväliä-asenteesta toisten asioita kohtaan. Kavereilleni taidan tarjota kakkua :)

Pientä päivitystä ranskan syövereistä

2010-04-06T13:55:00.000+02:00

Kai se on pakko yrittää katkaista kirjoittamattomuuskierre....Tosin omasta mielestä tämä on ollut aika lailla positiivinen juttu, on ollut niin paljon muuta tekemistä/ koulussa täyspäiväisesti istuminen on vienyt niin tehokkaasti mehut ettei paljoa ole huvittanut yrittää luoda minkäänlaista tekstiä. Oman osansa energiaa(aika ison sellaisen) on tässä ranskalaistumisprojektissa vienyt harjoittelupaikan metsästys, joka oli juuri niin masentavaa ja vaikeaa kuin kuvittelinkin. Alunperin tuskailin, kuinka epärealistista on löytää a) harjoittelupaikka kuukaudessa b) löytää harjoittelupaikka vain kolmeksi viikoksi ennaltamäärättynä ajankohtana c) löytää harjoittelupaikka ontuvaa ranskaa puhuvana ulkkiksena. No, epärealisista se olikin. Kävin tyrkyttämässä itseäni ties minne(voitte kuvitella kuinka nautinnollista on käydä paikan päällä kiemurtelemassa....), pääkohteena paikat jotka oikeasti kiinnostivat ja joissa voisin kuvitella työskenteleväni. Järjestäen tuli sitten kiitti mutta ei kiittiä, suoraa ei:tä, monilla oli paikat jo täytetty ja lopulta löysin yhden ainoan paikan, jossa vastaus oli 'ehkä', tosin odotan edelleen sitä lopullista vastausta että kumpaan suuntaan mahtaisi kallistua.....Kai tämä on tulkittava kieltävänä vastauksena kun en soiton ja meilinkään jälkeen ole saanut responssia.
Lopulta sitten petti hermo ajan käydessä liian vähiin ja jouduin jälleen kerran nielemään palan ylpeyttäni ja vastaanottamaan harkkaripaikan jonka Pierre omasta duunipaikastaan minulle hoisi......
Kuinka paljon olisin halunnut löytää paikan itse, todistaa itselleni ja muille että on myös mahdollista saavuttaa asioita ilman suhteita....Tuntuu taas aika nöyrältä että tässäkin asiassa tarvittiin miehen apua.
Ja harjottelun pohjimmaisena tarkoituksena on siis oppia vieläkin lisää ranskaa ja tutustua ranskalaiseen työkulttuuriin....Noh, pomoni on sitten ehta amerikkalainen ja työkin hoituu lontoon kielellä varmaankin eikä työympäristö sekään ole se perinteisin... No, aina ei voi voittaa :D

Vaikka edessä onkin luullakseni melko vähäranskainen kolmeviikkoinen, en usko että vahinko on kovin suuri. Ilokseni olen saanut huomata että luuloni siitä, että olen maailman ainut ihminen joka ei kykene oppimaan ranskaa, on osoittautunut vääräksi. Kuukausi intensiivistä opiskelua takana ja voin sanoa edistyneeni huimasti. Olen fiilistellyt erityisen paljon sitä, että kykenen kommentoimaan asioihin sopivilla sutkautuksilla ja heittämään pientä small talkia, enkä ole enää änkyttämässä kun joku kysyy yksinkertaista asiaa....Suurin työkalu, mikä ennen puuttui, oli perussanasto...asiaan on tullu korjaus ja nyt sujuu aika mukavasti :) Enää ei tarvitse tehdä vastarintaa kun ollaan jo melkein sillä tasolla että kykenen ilmaisemaan itseäni niin hyvin että jopa pidän ranskan puhumisesta :) Kukapa olisi uskonut että tämä päivä vielä nähdään, en itse ainakaan!

Ensi viikolla tosiaan aloitan harjoitteluni joten voi olla suunnilleen stressaamatta ja ajattelematta sitä ikävää faktaa, että sen jälkeen saa aloittaa seuraavana harjoittelupaikan kerjäämistä......No, homma kerrallaan. Olen laittanut toivoni järjestöön, joka järjestää jokavuotiset elektrofestarit joille menen vapaaehtoistyöntekijäksi...Kun kävin haastattelussa vapaaehtoisuutta varten, tyrkytin itseäni samalla harkkariksi ja ihan lupaavalta kuulosti, mikäli heillä on hommia tarjota vielä kesäkuussa....Vastausta odotellessa....Jos ei muuta siltä reissulta saanut niin ilmaiskeikat festareilla ja erittäin mukavan vapaaehtoishomman parissa ;)

Paluu normaaliin arkeen viimein.

2010-03-07T12:36:00.000+01:00

Aika kuluu kuin siivillä näemmä kun on jotain tekemistä! Viimeiset pari viikkoa olen tosiaan ravannut siellä koulutuksessa, useimpina päivinä koko aikavälin 9-16.30. Ihmiselle, joka on tottunut heräämään siinä yhdentoista maissa viimeiset puoli vuotta, seiskalta ilmoille kajahtava herätyskellon pirinä on ollut jokseenkin haastava asia. Liikkeelle kyllä pääsen mutta kaikki kaatuu niskaan siinä vaiheessa kun saapuu kotiin puoli kuuden maissa. Olen ollut aika hyvässä zombie-moodissa! No, ehkä tähän tottuu jossain vaiheessa. Muuten ei valittamista. Nyt olen suunnilleen selvillä kurssin sisällöstä, käytännössä opiskelemme täysipäiväisesti ranskaa ja sitten välissä suoritetaan 2 lyhyttä työharjottelua ja paikat pitäisi löytää itse...mutta kuten olen monelle jo julistanut, on vähintäänkin reilua ja kohtuullista että minulle maksetaan siitä hyvästä että opiskelen ranskaa, näin se pitäisi aina olla :D
Kurssilla on myös kummasti kasvanut usko siihen, että omat lähtökohdat oppia ranskaa ovat ihan hyvät ja itse pidän sitä henkilökohtaisena epäonnistumisena jos en puolen vuoden päästä osaa ranskaa suunnilleen sujuvasti. Kai sitä piti nähdä ja kuulla niitä onnettomia tapauksia tunteakseen itsensä vähän toiveikkaammaksi, joukossa kun on niitä, useimmiten espanjaa äidinkielenään puhuvia ihmisiä, jotka ovat kaikki vähintään hukassa....tyypit luulevat puhuvansa ranskaa mutta suusta tulee ulso suurimmaksi osaksi espanjaa :D EI NÄIN.

Pitkästä aikaa on sellanen normaali ja perushyvä fiilis, jatkuvasta väsymyksestä huolimatta. Onneksi akkuja voi ladata näin viikonloppuna ja varsinkin nyt kun Pierre lähti perjantaina viikonlopuksi kuvaamaan Milanoon on voinut vaan röhnätä ja olla keskenään, ihan mukavaa vaihtelua :)

Hyviä juttuja

2010-02-22T15:29:00.000+01:00

Kovin harvinaista, maanantai ja hyvä fiilis! Sen kunniaksi voisi peräti listata hyviä juttuja viime viikon ajalta!

-Viime perjantaina sydän hakaten sain tädin langan päästä kiinni joka ilokseni ilmoitti, että olen hyväksytty siihen koulutushässäkkään jonka sisältöä en vieläkään tarkalleen tiedä :D Tänään oli sitten ensimmäinen päivä "koulua", yllättävän hyvin onnistuin saamaan itseni liikkeelle puoli ysiltä aamulla!
- Testasin ja totesin matkan kouluun kestävän noin tunnin verran, julkisilla mutkitellen ahtaassa bussissa/metrossa tai kävellen rauhallista joenvartta pitkin. Aamuliikunta on liikaa yritetty mutta kotimatkan aion alkaa taittamaan kävellen niin tulee hyötyliikuttua opiskelun ohessa, hyvä minä!
- Hankittiin liput oopperaan ensi viikolle ja pääsen kuulemaan jotain, joka on melko vaikeaa Suomessa.
Menemme katsomaan Kaija Saariahon teoksen 'Émilie' kantaesitystä ja vielä ensi-iltaan. Tosin syy siihen, miksi halusin päästä esityksen näkemään ei ollut Kaija Saariaho, josta tämä moukka kuuli vasta ensi kerran juurikin täällä, vaan Émilien pääosan esittäjä, joka ei ole sen vähempää kuin Karita Mattila :)
- Sain Pierren taipumaan allergioinensa hetkeksi ja sain suostumuksen ottaa yhden kaverin pienen kissavauvan hoitoon pariksi viikoksi huhtikuussa kun emäntänsä eksyilee Japanissa. Karvaterapiaa á la Freud-kissa (ranskalaisittain lausuttuna frööd)
- Tämän viikon plussapalloina kai lauantainen Geneven reissu, sinne kun pääsee näppärästi paikallisjunalla ihmettelemään, sekä auringonpaiste
-Erikoismaininta toiveista saada viimein rutiinia ja säännöllisyyttä elämään kun opiskelu ja ulkoilu liittyvät seuraan.

Pariisi ja odottamattomat "vaaratilanteet"

2010-02-19T12:59:00.001+01:00

Mun tekee hirveästi mieli ruisleipää ja laskiaispullia. Julkea laskiaispropaganda meni läpi, ilman uunia on vaan vaikea siirtyä haluista tekoihin. No, lälläslää, pitäkää pullanne niin mä pidän tän auringonpaisteen ja +17 astetta. Toivottavasti nämä lämpötilat on sitten pysyvämpiä, huumorintaju alkaa olla aika lopussa sen nollarajan kanssa joka tuntuu täällä kosteudessa vähintään 20 miinusastetta kivuliaammalta.

Pariisin reissustakin nuo lämpötilat tekivät semisti epämielekkään kun jatkuvasti palelsi, siitäkin huolimatta että oli pakannnut päällensä kaikki vaatteet mitä mukaansa otti, parhaimmillaan takin alla oli 6 erilaista paitaa ja villatakkia.....Muutoin Pariisi oli mukava kuten aina, otin askeleen ranskalaisuutta kohden ja söin elämäni ensimmäistä kertaa juustofondyytä :) Aivan törkeän hyvää ja vatsa oli täynnä tiiliskiviä kun veteli saavillisen leipää ja sulaa juustoa kitaansa. Ystävänpäivänä vielä lettuja ála 4,50 kipale ja kahvi 5€, halpaa!

Pariisissa saatiin myös omituisimman kautta taas muistutus siitä, kuinka paljon etelämmässä ollaan. Pariisissakin oli toki talvi Ranskan mittakaavoilla, lämpöasteet tosiaan siellä nollassa ja paikoittain varjoisissa paikoissa saattoi havaita jotain valkeaa lumentapaista, pienimmät lätäköt olivat jäätyneet. Talvi siis.
Siltikin joutui pyörittelemään silmiään epäuskoisena kun kahden käännytyksen jälkeen tajusimme, että kaikki kaupungin hautausmaat on suljettu vaaran takia(Ranskassa ei voi mennä hillumaan hautuumaille koska huvittaa vaan kaikkia ympäröi aina muuri ja isot portit). Ja tämä vaara siis oli se juuri ja juuri havaittavissa oleva lumi ja kuuraa paikoittain. Toki samalla logiikallahan olisi voinut asettaa koko kaupunkiin ulkonaliikkumiskiellon ja sulkea kadut koska samanmoinen uhka siellä vaani :D No, jäi Pierreltä jälleen näkemättä Père Lachaise. Ehkä ensi kerralla sitten. Mutta tällaista tällä kertaa, kiva että meitä holhotaan :P

jotain päivityksen tynkää.

2010-02-10T18:37:00.000+01:00

Ainiin, pitäiskö tännekin joskus jotain kirjotella?
Valtakuntaan ei kai mitään uutta ihmeempää, samaa byrokratian rattaiden kanssan painimista(tosin vähemmällä v********lla) ja ensi viikolla saan tietää, irtosiko harjottelupaikka joka täyttäisi päivät seuraavaksi puoleksi vuodeksi. En edelleenkään kovin tarkkaan tiedä, mitä tuo puolivuotinen pitäisi sisällään mutta en kai jaksa niin edes välittää kun on voittopuolisesti vaan iloinen jos vastaan tulee melkein mitä tahansa. Olen ymmärtänyt, että pakettiin sisältyy kielen opintoja mutta ajattelin tykittää oikein kunnolla ja ottaa päälle vielä ranskaa iltakurssien muodossa. Kunhan vaan saan ne rahat. Kyllä, ne rahat mistä on väännetty kättä tässä sen puoli vuotta. Ne samat rahat joista työkkärin täti sanoi että riittää kun ilmottautuu työkkäriin tässä päässä. Taisi suomen täti vähän juksuttaa.
Samanlaista kevään odottelua kuin Suomessakin, olettaisin. Eilen löi pientä raivoapinaa päälle kun parin päivän mukavat 10 plus-astetta pakenivat jonnekin ja tilalle tuli jäätävä räntäsade joka läimi suoraan naamaan ja varsinkin silmiin. Tuli aika vahva suomifiilis ja angstit puskivat pintaan. Vihaan talvea, siinä yleisessä merkityksessä. Se talvi, minkä koin joululomalla oli vain suuri huijaus eikä vastaa kyllä todellisuutta lainkaan.

Menneenä lauantaina kävimme ensimmäistä kertaa teatterissa, esitys luonnollisesti ranskaksi. Ymmärsin teksteistä varmaan puolet, ihan tarpeeksi kai kun perusjuoni oli tuttu :D Erityislaatuisen tästä aikuisten Punahilkasta teki se, että pääosaa näytteli rohkea sankaritar, ehkä jopa hiukan hullukin kun moiseen ryhtyy, nimittäin ihka aito ja ehta suomalainen mademoiselle Fromage. Esitys aiheutti itsettä ehkä jopa pientä alemmuudentunnetta kun samalta pohjalta ponnistava blondi sujuvasti näytteli ranskaksi parrasvalojen loisteessa....
Oma ranska on jumahtanut sille samalle tasolle josta se ei tunnu nytkähtävän minnekään....tänään tosin aamulehteä lukiessani huomasin käyttäneeni erästä verbiä täällä aika surutta ja useampaan kertaan, italiasta johdettuna, aivan väärin. Saman kuuloinen verbi, joka tarkoittaa italiassa yrittämistä, onkin ranskan kielessä johdettavissa englannista ja tarkoittaa siis todistamista...Ilmankos onkin tullut hämmentyneitä katseita kun olen vaan todistanut ihan pirusti ja mitä käsittämättömimmissä yhteyksissä :D

Lyoniassa asumisessa on kyllä yksi aivan selkeä etu, täällä voi nimittäin matkustaa junalla Pariisiin :P Suunta sinne huomenna sinne palelemaan :)

Uudet tuulet.

2010-01-28T18:23:00.000+01:00

Alunperinhän tämän blogin tarkoituksena ei ollut tehdä vertailevaa tutkimusta kulttuurieroista eikä muutenkaan liikaa jeesustella tämän maan tapoja, VAAN kirjoittaa elämästä ylipäätään ja purkaa ajatuksiaan(angstejaan). No, tänään tuli kuitenkin vastaan taas sellasta matskua etten vaan voi vastustaa kiusausta. Eli kulttuurieroja, esimerkki 380:

Olin tänään sitten tapaamisessa jonka työkkärin täti mulle järkkäsi, ilmeisesti edessä on jonkinlainen harjoittelu/opiskelujakso, sellanen mihin työnnetään ihmiset jotka eivät kykene omin avuin itseään työllistämään. Vaikka sinänsä en tunne joukkoon normaalisti kuuluvani, kielitaidottomana ja nöyränä otin vastaan sen mitä tarjottiin ja kun kielitaidon parantaminen oli se syy miksi moiseen laitettiin niin ei kai siinä mitään. Ja ilmeisesti siitä saa jotain rahaakin, ainakin jossain vaiheessa. Mikä on aina hyvä juttu.

Tänään oli ensimmäinen tapaaminen jonka sisällöstä ei ollut minkäänlaista tietoa, tarkoituksena oli kai arvioida, täytänkö pääsyvaatimukset.

Siellä sitten istuttiin noin parinkymmenen muun ulkkiksen kanssa jossain luokassa ja kaksi ranskista jakeli jotain lappuja täytettäväksi. Hauskaa tässä oli se, ei mitenkään yllättävää kuitenkaan, että päädyin sinne koska en osaa ranskaa ja sitten kuitenkin mulle puhuttiin pelkkää ranskaa ja täytettävät laput oli täynnä kysymyksiä, ranskaksi...joopajoo. Tässä vaiheessa moinen ei ole enää mikään ongelma mutta entäs ne ihmiset jotka ei ihan oikeasti ymmärrä sen vertaa?

No, laput täytettiin ja sitten odoteltiin että joku kertoisi, mikä on homman nimi. Siinähän sitten odoteltiin reilun tunnin verran. Kaksi tyttöä, jotka papereita jakelivat, supisivat ja hihittelivät keskenään ja näyttivät odottavan jotain tai jotakuta. Meille ei asiasta kuitenkaan kommunikoitu millään tavalla. Jossain vaiheessa alkoi myönnettävästi hiukan tympäsemään mutta arvelin että jos tiedustelen englanniksi että mitä tässä nyt tapahtuu niin luulen ettei kumpikaan kihertäjistä olisi kyennyt vastaamaan....

Jossain vaiheessa toimistoon astui sitten kovaääninen täti, jota ilmeisesti sitten odotettiin. Juuri sellainen liian kovaääninen tahtonainen jonka kanssa ei kannata olla eri mieltä sillä se voittaa sut huutokilpailussa joka tapauksessa, oli oikeassa tai ei. Vähän kuten entinen kotitalousopettajani ylästeelta :D

Assarityttöjen ilmeistä näki kuinka ne oli pikkasen kauhuissaan siitä, onko hommat hoidettu huutajatädin toivomalla tavalla....

Ja sitten alkoi pudotuspeli. Ensimmäinen täti sai lähteä ulos koska siltä puuttui joku vaadittava paperi tai oli väärässä paikassa tms. Seuraavia ei kelpuutettu koska niillä ei ollut voimassa olevaa oleskelulupaa ja tässä sivussa myös assarit saivat huutia koska eivät olleet moista tajunneet. Sitten tuli oma vuoro ja valmistauduin jo puolustautumaan jos täti alkaa ripittämään jostain, esimerkiksi oleskeluluvasta kun se ei täällä olla läheskään kaikille mikään itsestäänselvyys että Suomi kuuluu EU:hun. Mutta yllätyksekseni paperini olivatkin moitteettomat ja täti kommentoi assareille että näin kuuluu olla. Kaikki oli kunnossa ja sain ajan henk.koht. tapaamiseen ensi maanantaiksi. Ja kiitos ja hyvää päivänjatkoa. Eikä mitään muuta.

Ja tämän kaikkiaan noin kymmenen minuutin asian takia istuttiin hiljaa odottaen se tunti ja vartti.

Ei tässä sinänsä mitään, tiedän että aika on melko venyvä käsite täällä eikä tehokkuusajattelu ole muodissa mutta lähinnä alkoi huvittamaan koko asetelma, minä ainoana kielitaidottomana, en kuitenkaan taidottomana ja kouluttamattomana siinä joukossa enkä ehkä muutenkaan tuntunut sopivani joukkoon näin silmämääräisesti arvioituna ja seuraan niiden kahden onnettoman assarin yritystä hoitaa homma...En tiedä johtuuko omasta assarikoulutuksesta vai yleisestä käsityksestä organisoimisesta mutta olisi tehnyt mieli ohjastaa että tyttöhyvät, ei näin, eikö teille ole koulussa kerrottu miten tällaisia tilanteita hoidetaan??

Kaikkiaan melko absurdia olla tällaisissa tilanteissa jossa pitää itseään pätevämpänä kuin ne kaksi vosua yhteensä ja jossa kuitenkin on samassa tilanteessa ties minkä hiihtäjien ja ainakin yhden työtävieroksuvan nuoren herran kanssa, ja kaikki siksi ettei puhu paikallista kieltä niiden neljän jo puhutun lisäksi. Joten jää nähtäväksi, mitä eteen sitten lyödään varsinaisessa treenauksessa. Kokemuksia rikkaampana eteenpäin sitten vaan kait.

Yritä vaan lähteä!

2010-01-19T15:52:00.002+01:00

Niin, viimeisin matkaseikkailu. Tässä on ehkä havaittavissa sellainen nouseva trendi, ajallisesti. Viimeksi päädyin viettämään yön Lontoossa, tällä kertaa sitten yön ja päivän vielä päälle!
Lähtö Helsingistä onnistui ilman pienintäkään ongelmaa kun se pahin pakkanen ja lumimyrskyt jäivät jo taakse joten kenttä toimi ihan normaalisti. Tavaratkin saapuivat samalla kyydillä Gatwickille mikä ei kai ollut ihan niin itsestäänselvyys kuin yleensä voisi olettaa, mikäli uutisia on uskominen.
Lentoa varatessani päätin säästää satasen verran valkkaamalla erään oranssin halpalentyhtiön lennot, mikä tarkoitti myös käytännössä sitä että joutuisin viettämään yön kentällä. No, mitäpä sitä ei tekisi rahaa säästääkseen.
Noniin, saavuin iltakympin aikaan Gatwickille ja etsin check in-alueelta penkin jossa sitten sitkeästi ja palellen vietin yön. Ei itseasiassa ollut edes niin tuskallinen kokemus kun olisi voinut kuvitella, aika kului lehtiä hartaudella lukiessa ja leffaa katsellessa. Joskus neljän aikaan alkoi olla hiukan painavat silmäluomet mutta jo puoli viiden aikaan menin kytistämään check in-tiskiä joka olikin sitten auki ja pääsin eroon matkalaukusta ja availemaan silmiä ja odottelemaan portin numeroa turvatarkastuksen toiselle puolen. Nälkä ja jano vaivasivat yön jäljiltä mutta se oli täysin omaa typeryyttä etten tajunnut kahviloiden sijaitsevan kentän toisessa kerroksessa....

Lennon oli tarkoitus lähteä n. 07.15 ja portin pitäisi yleensä aueta siinä reilu puolisen tuntia ennen lennon lähtöä. Gatwickillä on outo tapa ilmoittaa lähtöportit aivan viime tipassa, käytännössä samaan aikaan kun portti aukeaa joten paikalle saa laukata aika vauhdilla kun tieto ruudulle lävähtää jos haluaa välttää tulemasta kuulutetuksi. Tästä syystä paineita ei kuitenkaan jaksa ottaa vielä siinä vaiheessa kun h-hetki on melkein käsillä mikäli ruudulla lukee ainoastaan 'please wait'.
Epäilys siitä ettei kaikki ole ihan kunnossa alkoi siinä vaiheessa kun oltiin jo reilusti ylitetty se aika jolloin portin olisi pitänyt aueta mutta tauluun ei tule tietoa. Sama tilanne oli niiden lentojen kanssa, joiden piti lähteä reilusti ennen omaa.....Pää kylmänä istuin epämukavalla penkillä mahdollisimman epämukavassa asennossa jotten nukahtaisi, väsymys painoi HIEMAN, samoilla silmillä vedettiin edellisaamusta noin kello kymmenestä ja lisäksi kellohan on Lontoossa sen pari tuntia vähemmän kuin Suomessa.

Vähitellen jengiä alkoi kentällä olla aika kiitettävästi koska lisää tuli ovista sisään mutta kukaan ei lähtenyt.
Kello 8.37. lähtötaulu näytti vähintäänkin mielenkiintoiselta:

Tässä vaiheessa joitain lentoja oli jo peruttu. Vähitellen lentokenttävirkailijat alkoivat myös kutsumaan eri lentojen matkustajia infotiskille. Tyypeillä ei selvästikään ollut mitään käryä, miten tilanteessa pitäisi toimia, sillä jossain vaiheessa he kuuluttivat tiskille kaikki, joiden lennon olisi pitänyt lähteä ennen kello kymmentä. Tämä tarkoitti noin kaikkia kentällä olevia joten kaaos oli mahtava. Järkyttävä häsläys ja itseä otti aivoon lähinnä istumapaikan menetys. Sekasorto oli ilmesesti koomista katsottavaa sillä ylätasanteella ihmiset ottivat ahdistuneesta sopulilaumasta kuvia. Eihän siitä mitään tullut ja ihmiset käskettiin takaisin istumaan.

En muista enää mitä tapahtui milloinkin kun pää oli sen verran jäässä valvomisesta mutta kello taisi olla jossain kymmenen jälkeen kun ilmoille kajahti se ah, niin ihana ilmoitus että kaikki lennot, joiden piti lähteä ennen yhtätoista, on peruttu. Vittu.
Ja taas se puskeminen ja kaaos. Jossain vaiheessa paikalle ilmestyi täti joka opasti kaikki onnekkaat noutamaan takasin matkatavaransa hihnalta. Itsellä vitutus alkoi puskemaan päälle vihdoin kun kävi ilmi, että halpalentoyhtiöllä on halvat tavat myös tällaisissa tilanteissa, he kyllä korvaavat vaihdosta mahdollisesti koituvat lisäkustannukset mutta korvaavat lennot piti hankkia itse, netin kautta koska tiskillähän tällainen ei hoidu. Ja kentällä nettipisteitä on melko rajallisesti ja nehän maksavat. Itse hoidin tilanteen delegoimalla buukkauksen Pierrelle joka löysin toisen lennon Ranskaan iltakuudeksi.
Sormet ristiin ja toivomaan että kenttä aukeasi siihen mennessä uudestaan, muuten edessä olisi uusi hotelliyö Lontoossa.
Tässä välissä voisi kai valaista, että koko sotku johtui siitä, että siellä nyt sattui tulemaan pikkuisen lunta yöllä ja sitten pari astetta pakkasta joten kiitoradat olivat jäätyneet eikä kentällä sitten ole tarvittavaa kalustoa radan sulattamiseen. En tiedä millä taskufööneillä ne sitä siellä ovat sitten sulattaneet mutta kenttä pysyi suljettuna neljään iltapäivällä saakka.
Kun lento oli vaihdettu ja uusi odottaminen alkanut, uupumus ja ärtymys löivät päälle ja asiaa oli mentävä helpottamaan hamppareilla.
Käsi poskella sitten nakersin hampparia ja ranskalaisia ja laskin minuutteja ja suunnittelin alkavani Gatwickin hulluksi suomalaisnaiseksi ja rakentavani majan jonnekin käytävän päähän. Kello oli tässä vaiheessa 11 aamulla.

Uskomatonta mutta totta, jossain vaiheessa kello oli liikuttanut viisareitaan lähemmäs viittä, päivän etenemistä auttoi kohtalotoverin seura, ruotsalaissedällä oli sama tarina ja yhtä iso koti-ikävä ja iltapäivä kului sitten väsynyttä läppää heittäessä ja kahvia juodessa, ja ainakaan vielä toista lentoani ei ollut peruttu tähän mennessä. Vielä kerran turvatarkastukseen ja jännämään lennon kohtaloa. Ja jotain tuuria oli matkassa sillä lentoni oli sitten toinen vai kolmas kentältä lähtevä sinä päivänä. Taidettiin odottaa koneessa lähtölupaa tunnin verran, en tiedä koska olin tajuton heti kun penkkiin istuin mutta heräsin siinä vaiheessa kun koneen renkaat irtosivat radasta ja matkustajat taputtivat. Taisi muitakin hiukan jännittää lähdön onnistuminen....

Ranskaan päästiin noin puoli kymmenen aikaan illalla eli noin 12 tuntia myöhässä. Aikamoista. Kaikkiaan valvottuja tunteja tuli sitten jotain 38:n paikkeilla. Iskuja otti mielenterveyden lisäksi laukussani reissanneet tuliais-Runebergin tortut joita ei moisiksi tunnistanut kolmen turvatarkastuksen ja tavaroiden väkivaltaisen takasinsurvomisen jälkeen.

Uusi vuosi, uusi toivo (?)

2010-01-17T17:26:00.000+01:00

Pitkän blogitauon jälkeen ollaan täällä taas. Suomeen saavuttuani päätin ottaa mahdollisimman kokonaisvaltaisen tauon kaikesta ranskaan liittyvästä ja niin jäi myös blogi lomalle. Pitkän harkinnan ja pohtimisen jälkeen ja sisun kasvettua, päätin lähteä takaisin patonkimaahan ponnistamaan. Päätös ei ollut varsinaisesti helppo liian mukavan Suomessa oleskelun jälkeen mutta täällä ollaan taas.
Fiilis on vielä melko zen ja siitä pyritään pitämään kiinni niin pitkään kuin mahdollista. Tasapainoa yritettiin kyllä heilautella jo tulomatkalla kun reissu venyi taas vuorokaudella, siitä voisin tehdä oman postauksen niin onpahan taas ihmisille jotain naurettavaa......
Tällä kertaa, syksystä viisastuneena päätin ottaa elämään hiukan projektinomaisemman lähestymistavan. Olen tällä kertaa antanut itselleni armonaikaa kesään asti ja jos siihen mennessä en ole saanut itselleni elämää rakennettua tänne, on kai myönnettävä tappionsa ja palattava maitojunalla kotimaahan. Ehkä kykenen olemaan aikaansaavempi jos edessä häämöttää selkeä deadline. Syksyllä myönnettävästi tuli siirrettyä monia asioita aina eteenpäin kun ajatteli että aikaahan on.......mikä sitten oli aika lailla oman kuopan kaivamista.

Joten kierros kaksi alkakoon, wish me luck!

Bubbles.

2009-12-03T18:25:00.000+01:00

Lähellä ja kauempana olevatkin ihmiset ovat ehkä havainneet että tästä ihmisestä on jokseenkin imetty tälle vuodelle varatut energiat. Mieli on joulussa ja Suomen-lomassa ja toivon todella että saisin kerättyä voimia tulevalle vuodelle. Liikaa vastoinkäymisiä, liikaa vaikeuksia, liikaa pettymyksiä, niistä on pienet toivottomat tytöt tehty. Kai sitä mullakin sitten on se raja, jonka ylitettyä ei vaan enää jaksa uskoa parempaan huomiseen ja luovuttaa. Oon rakentanut ympärilleni kuplan jossa en ajattele enää selviytymistä täällä, en käytä energiaa mahdollisuuksien etsimiseen, tällä hetkellä tuntuu helpommalta vain antaa olla. Olen vain apaattisesti ajattelematta mitään ja lasken päiviä siihen hetkeen kun saan paeta tätä ikävää todellisuutta.
Ironista, että kun lakkasin yrittämästä, alkoi asioita tulemaan vastaan. Kävin työkkärissä kontrollitapaamisessa ja sain tyypit viimein tajumaan rahatilanteeni typeryyden ja neuvottelivat mulle rahoja niiltä jotka kirstun päällä istuvat. Ja täti työkkärissä myös ilmeisesti rekisteröi mut jollekin kielikurssille. Mitään infoa en saanut mutta sitä ootellessa sitten kai. Myös paikallisen ystäväni kaverilta sain viimein tietooni ilmaisia, työttömille pidettäviä kielikursseja tarjoavan koulun nimen.
Hyviä juttuja joita on yritetty saavuttaa viimeiset pari kuukautta, joista pitäisi olla iloinen ja vähintäänkin voitonriemuinen koska tämän kaiken pitäisi olla askel eteenpäin. En vaan pysty tuntemaan sitä iloa enää, tai ainakaan nyt.

Vielä olen sentään jaksanut nähdä ihmisiä vaikka mietin senkin poistamista jaksamislistalta. Kun tietää itse olevansa pelkkä varjo siitä peruspositiivisesta itsestään, ei haluaisi omalla ankeudellaan aiheuttaa samaa oloa toisille. Varsinkin kun tiedän varsin hyvin,etten ole ainoa joka taistelee päivittäin oman pääkoppansa ja hyvinvointinsa kanssa enkä haluaisi olla se, joka myrkyttää ne, jotka jaksavat vielä yrittää.

Takaisin kuplaan pilaamasta toisten joulumieltä.

Samaa rataa...

2009-11-27T15:17:00.000+01:00

Niin.
http://www.youtube.com/watch?v=HOkPWv6ztIE

p.s. maailman parasta että räimivät taas yhdessä, keikkamahdollisuutta odotellen.

Yesterday

2009-11-25T17:25:00.002+01:00

was the day when everything fell apart.

Resistance.

2009-11-23T15:27:00.000+01:00

Eilen tuli bongattua kulttuurieroja ehkä itselle hiukan odottamattomasta paikasta. Raahauduin katsomaan jo kuukausikaupalla odotettua Musen keikkaa, jota en kyllä enää uusimman levyn ilmestymisen jälkeen odottanut ihan niin paljoa, itseasiassa harkitsin jo koko keikan väliin jättämistä kun fyysinen väsymys edellisillan valvomisista painoi harteita sängynpohjalle ja silmiä kiinni. Päätin kuitenkin katsoa ennemmin kuin katua ja keikka oli aika lailla taattua laatua, lavarekvisiitta ja laservalot hivelivät esteettistä silmää. Mihinkään hurmostilaan ei tällä kertaa päästy mutta hyvä fiilis jäi silti.

Mutta tosiaan, ensimmäinen iso konserttikokemus Ranskassa aiheutti allekirjoittaneessa melko paljon ihmetystä. Itse olin kenttälipustani tolkuttoman onnellinen kun tällä kertaa sain hankittua sen taistelutta ihan normi lippukaupasta, normihintaan. Lippu kourassa kävelimme kohti kenttää ja hämmennyin jokseenkin paljon kun ketään ei kiinnostanut lippuni. Siinä missä Suomessa kenttälipuista taistellaan verisesti, täällä ne ovat kai sitten jokseenkin yhdentekeviä. Asiaa hämmästellessäni minulle kerrottiin että täällä liput tarkastetaan jos hamuat istumapaikkaa........Kovin omituista.

Toinen paikallinen(?) omituisuus oli itse yleisö. Käsittääkseni Muse kuitenkin on enemmän *kröhöm*, nuorisomusiikkia, ja odotin jo kauhulla paikallista äkäistä teinimerta. Kuitenkin ulkona sisäänmenoa odotellessa katselin ja ihmettelin jonottajen suht korkeaa keski-ikää eikä ikäjakauma tuntunut laskevan sitten sisälläkään. Enpä olisi uskonut että mahdun moisella keikalla sinne nuorisokastiin. Kentällä edessämme seisoi miesnelikko joka vertaili lastensa kuvia kännyköistään ja bongasin lähistöltä useammat vanhemmat sitten niiden noin 10-vuotiaitten lastensa kanssa keikkailemasta. En nähnyt ympärilläni ainuttakaan alle 18-vuotiasta niiden pienten penskojen lisäksi. Kaikkea sitä näkeekin kun vanhaksi tulee. Mysteeriksi jäi, olisiko nuoriso sitten pakkautunut aivan lavan edustalle, itse tulimme sen verran myöhään sisään ettei kehdannut aivan hirveästi alkaa puskemaan itseään väkijoukon lävitse.

Viimeinen, aika mitätön mutta silti jokseenkin ärsyttävä paikallinen tapa on juomien myynti kentällä. Mielestäni suomalainen juomapolitiikka on fiksu kun on kyse isoista konserteista, juomat juodaan erillisellä alueella eikä mennä niiden tuoppien kanssa heilumaan väkijoukkoon ja kastelemaan kaikkia lähellä seisovia. Täälläpä juomia myy jopa erillinen yleisössä kävelevä myyjä. Onneksi ainakin vieressämme olleet ihmiset tyhjensivät tuoppinsa enen keikan alkua eivätkä hakeneet täydennystä, ehkä janoiset sitten ymmärtävät pitäytyä sivummalla eivätkä änkeä hyppivien ihmisten sekaan bisseinensä.

Mutta hämmennyksistä selviydyttiin ja keikka oli rahansa arvoinen jälleen kerran, seuraavaa odotellessa.

Byrokratian kukkasia osa 2485.

2009-11-20T14:43:00.000+01:00

Pari viikkoa vastarintaan tehden ja ihmettä odottaen odotin että rahaa alkaisi ilmestymään tilille viimein kun lähetin Eurooppalaisen sairasvakuutuskorttini numeron paikalliseen Kelaan, kun tosiaan kävi ilmi että panttaavat rahojani koska heiltä muka puuttuu sotu-numeroni. Ilmeisesti odottelevat sitä paikallista, jota en voi saada, koska pysyvä osoitteeni ei ole täällä JOTTA olisin oikeutettu niihin kolmen kuukauden peruspäivärahoihin Suomesta kun haen töitä ulkomailla joita nämä ranskalaiset eivät minulle nyt sitten suostu maksamaan. Koska se sotu-numero puuttuu. Tällä viikolla sitten sisuunnuin kun totesin että rahaa ei vieläkään ole ilmestynyt ja tallustin pääkallopaikalle vetoamaan niihin taulapäihin. No, se reissu oli turha kun kamalalla ranskallani selitin asian toimiston vastaanottovirkailijalle joka vastaukseksi vain totesi, etteivät siellä pysty tekemään asialle mitään vaan kaikki tällaiset asiat hoidetaan puhelimitse. Kyllä, siinä missä yleensä voit mennä tilittämään tuntojasi sosiaalitantalle Suomessa, täällä ainut tapa kommunikoida heidän kanssaa on puhelimitse. Uskon että sillä on jotain tekemistä väsytystaktiikan kanssa.....Ehkä ihmiset lakkaa pyytelemästä rahojaan kun niillä ei sisu riitä? Tällä ranskan tasolla se puhelinkeskustelu ei ole erityisen helppoa ja yrittäessäni soittaa numeroon, jäinkin jumiin jo ensimmäiseen kysymykseen, jonka automaatti minulle esitti. En oikeasti saa mitään selvää ja niitä kysymyksiä varmaan tulee sieltä useampi ennen kuin pääsen maaliin ja saan jonkun oikean ihmisen vastaamaan kysymyksiini.

Onko tämä nyt sitten reilua?? Olen kelaillut soittaa Kelaankin ja pyytää backuppia kun ranskikset hyppivät silmille mutta luulen että heidän kykynsä auttaa on aika vähäinen. Että näin hienosti tämä eurooppalainen yhteistyö toimii! Ei kai auta kuin rämpyttää puhelinta niin kauan että saa jonkun luurin päähän tai nakittaa joku avulias paikallinen soittamaan puolesta sinne.....Sitten pitäisi enää keksiä, miten saada viesti niille perille että tajuavat panttaavansa niitä rahoja ilman järkevää syytä......
Viikonlopun alkua en kuitenkaan ajatellut soittelulla pilata vaan hoidetaan sitten maanantaina kun vituttaa yleensä muutenkin.
Muttei pelkkää pahaa ilman jotain hyvääkin, huomenna on tiedossa Pierren ystävän teemasynttärit joten överimeikit ja vielä överimmät vaatteet here I come. Sulkaboa: check. Ja sunnuntaina kuuntelemaan Musen räimettä. Liian innoissani en tällä kertaa ole sen paskan uusimman levyn takia mutta eiköhän siellä saadaa laadukkaampaa vanhaakin tuotantoa kuulostella :)

Äiti on nyt vähän väsynyt.

2009-11-17T17:26:00.000+01:00

Elämä on kulkenut taas jaksamisen rajamailla, ei ole helppoa pitää päätä pystyssä kun se toisella nuupahtaa. Eikä varsinkaan silloin kun se nuupahtaa itseltä eikä kukaan kannattele. Viikonloppu meni ihan kivoissa merkeissä, tuli ulkoiltua kumpanakin iltana vaikka toinen ilta olikin hiukan raskas koska keskustelu kääntyi taas kolmesti minun ankeaan tilanteeseeni ja kaikki juuri tapaamani ihmiset halusivat taas olla avuliaita ja ehdottivat kaikkea baarityöstä alkaen, jälleen kerran. Samat neuvot olen saanut noin jokaiselta jonka kanssa olen tähän keskusteluun joutunut. Ymmärrän, että kaikki haluavat auttaa mutta yleensä se vain aiheuttaa enemmän ahdistusta kuin kiitollisuudentunnetta. Illan jälkeen päätin vaihtaa tarinaani ja tästä lähtien kertoa 'miettiväni mitä elämältä haluan' ja toivon lisätiedustelujen loppuvan siihen.
Viikonloput ovat yleensä olleet se ainut hetki viikosta, jolloin olen hetkeksi voinut lakata rypemästä itsesäälissä ja keskittyä vain olemiseen. Tällä kertaa sitä ei ihan täysin minulle suotu ja ahdistus omasta elämästä alkoi purkautumaan ulos taas eilen.

En tiedä kuinka pitkälle ihmisen pitäisi oikein jaksaa ennen luovuttamista.

Joulu se tulla jolkottaa......marraskuussa.

2009-11-12T16:53:00.000+01:00

Viime jouluna olin täällä joulun vietossa ja muutamia päiviä ennen juhlaa juoksin stressaantuneena kaupoissa koska halusin ostaa joulukoristeita ja jouluvaloja. Jostain kumman syystä niitä ei vain ollut myynnissä MISSÄÄN. Lopulta jäin ilman joulukoristeita ja joulukukkia, jouluvaloja löytyi vahingossa jostain ne viimeiset pari pakettia, tosin nekään eivät olleet ihan juuri sellaisia, joita nirso itselleen toivoi. Joulu meni laiskotellessa ja ihmetellessä, onko ranskalainen joulu todella niin omituinen ettei täällä koristella kotia ollenkaan. Kynttilöitä saatiin onneksi hamstrattua Ikeasta. Tämän joulun vietänkin taas vaihteeksi Suomessa perheen parissa joten tarvetta joulusälän hamstraamiseen ei ole mutta viime viikonloppuisella ostosreissulla taisi selvitä syy myös siihen, miksi kaupat loistivat hetkeä ennen joulua tyhjyyttään joulukoristeista.
Täällä ollaan kai vielä älyttömämpiä joulun alku-ajankohdan kanssa kuin Suomessa, sillä kaupat olivat täynnä joulukoristeita ja yhdessä kaupassa niitä myytiin jo -50% alella....ei mitään käsitystä, missä vaiheessa myynti oli sitten alkanut. Eli yksinkertaisesti en vain ollut läheskään tarpeeksi ajoissa liikkeellä koristeideni kanssa viime vuonna :D
Luonnollisesti joulusuklaat taisivat tulla myyntiin jo kauan sitten viime kuussa ja katukoristeetkin on asennettu lyhtypylväisiin hyvissä ajoin. Valaistuksia ei sentään ole otettu käyttöön vielä, joku roti sentään.
Ehkä protestina tälle jouluhysterialle tyydyn vain polttamaan kynttilöitä, kämppä on sisustettu jo niin vahvasti punaisella että täällä taitaa olla joulu joka päivä :D

Ja samaisella kauppareissulla eräässä putiikissa asioidessamme kassiimme sujautettiin näytekappale jotain, jonka takia kotona pääsi taas useampi huoahdus ja pohdinta ihmisten olemassaolon oikeutuksista. Saimme paketin kahvia. Ei siinä mitään, kahvinjuojien talouteen ihan tervetullutta mutta tämän kahvin konsepti.....kahvi on jauhettua kahvia, perus poroja siis, MUTTA, jonkun nerokkaan tuotekehittelijän ansiosta, nämä kahvinporot on puristettu ison kahvipavun muotoon. Anteeksi mutta en oikein taas ymmärrä. Sen sekunnin kun kahvi siirtyy purkista suodatinpussiin, sitä on kiva tuijotella kun se on hauskasti ison kahvipavun näköinen ja joku on siitä valmis maksamaan jotain ekstraa? Voi turhuus taas kerran. Itse en voinut uskoa näkemääni kun avasin purkin. Mutta joo, ei pelkoa että moisia tähän talouteen ilmestyisi muuten kuin moisina lahjuksia. Ja ironista kyllä, meillä ei ole suodatinkeitintä joten "kahvipavut" pitää murentaa käsin tai papujauhattimessa jotta niitä voi käyttää mutteripannussa tai espressomasiinassa.
Tällaista tällä kertaa.

Art. Art?

2009-11-02T17:19:00.001+01:00

No okei, ehkä täällä tapahtuu, kalan muistista kaikki vain katoaa ennätysvauhtia....tuli koluttua menneenä perjantaina Lyonin Biennale, joka on ollut esillä muistaakseni viime kuusta lähtien ja kestää ensi vuoden alkuun. Tarjolla nykytaiteilijoita useammassa eri lokaatiossa ympäri kaupungin. Kävimme tarkastamassa modernin taiteen museon osuuden ensimmäisenä ja jouduin jälleen kerran toteamaan ettei ihmisestä saa modernin taiteen ystävää edes siedätyshoidolla. Pidän maalaustaiteesta, valokuvataiteesta, kantaaottavasta taiteesta ylipäätään MUTTA huomaan pitäväni jonkinlaisena edellytyksenä sitä, taide kykenee selittämään itse itsensä. Toisin sanoen, jos taide ja sen hienous ei avaudu lukematta sitä puolen sivun mittaista briiffausta, ei arvostuspisteitä tältä kriitikolta paljoa heru.

Biennalessa oli tarjolla myös kantaaottavaa taidetta, käsittelyssä oli romanialaisten/mustalaisten olot ja kulttuuri, demokratian käsite mutta varmaan puolet oli taas osastoa 'kuvaan leikkiviä lapsia uimalaiturilla ja kutsun sitä taiteeksi' ja henkilökohtainen lempparini, yhden artistin valloittama kokonainen näyttelytila, johon oli levitetty röykkiö aikakauslehtiä keskelle lattiaa, yhdessä nurkassa oli joku leikkimaja ja seinillä valokirjoituksia ja ympäriinsä muuta epämääräistä sälää. This is art?
Jos moisista töistä löytyisi edes se lyhyt punainen lanka mutta kun ei. Juuri tämän tyylinen "taiteilu" saa minut ärtymään suunnattomasti. Väkisinkin herää kysymys, voiko taiteilijaksi alkaa kuka tahansa, jolla riittää vaan pokerinaamaa kuvailemaan vaikka Ikeasta ostettua roskapönttöä kuvauksena yhteiskunnasta ja kutsumaan sitä taiteeksi? Siltä välillä tuntuu. En vaadi että taiteen pitäisi aina olla valmiiksi pureksittua ja liian aivotonta mutta ei tuollaista tekotaiteellista p***aakaan pitäisi niellä vaan sen takia että joku on antanut mahdollisesti ulkotaiteellisten asioiden vaikuttaa omaan arviointikykyynsä ja päästänyt moista huttua museoon viemään tilaa niiltä oikeasti lahjakkailta luovuuksilta.

Ehkä olen vain todella sivistymätön moukka mutta siltikin varauksettoman ihailuni saavat maalarit ja valokuvaajat jotka voivat antaa kuvan puhua puolestaan, ilman tarvetta selittää liikoja tai tietää itse taiteilijastakaan sen kummempaa. Toki myönnän että itse aloin katselemaan herra Van Goghin töitä ihan uudesta näkökulmasta luettuani herran elämänkerran but that's not the point. Taide on hyvää tai ei ole enkä usko että paskaa työtä on mahdollista selittää paljoa paremmaksi.

Kauhua ja kinukkia

2009-11-01T16:35:00.001+01:00

Ja samaa rataa tylsyyttä, täällä ei kyllä tapahdu mitään! Eilen saatiin viimein itsemme käymään pyhiinvaellusreissulla Aasia-supermarketissa, joka sijaitsee toisella puolella kaupunkia ja jossa on tarjolla halvalla kaikkea, aasialaista! Ranskalaiseen diktatuuritapaan kaikkea muuta kuin ranskalaiseen keittiöön kuuluvaan raaka-ainetta on jokseenkin vaikea löytää lähimarketista ja ne vähäiset tuotteet maksavat sitten aivan liikaa ja joskus olisi kiva kokata jotain hiukan eksoottisempaakin.
Marketista tosiaan löytyi mitä vaan. Yhdessä jättimäisessä lasipurkissa oli jotain possun osia, en mennyt lähemmäksi tutkailemaan olivatko kieliä vai sorkkia. Myös kuivattuja kokonaisia sieniä oli tarjolla useamman kilon säkeissä, saivat nekin jäädä hyllylle. Ehkä eniten silti järkytyin niistä usean kilon säkeistä natriumglutamaattia, E-numeroltaan 621....itse olen sanonut itseni irti tai pyrin välttämään mm.marinoitua lihaa, ainetta sisältäviä liha- ja kasvisliemikuutioita, valmisruokia, kuten pussikeittoja muutamia mainitakseni. Sinunkin pitäisi. Ei ruuassa pidä olla aineita jotka saadakseen sinut syömään sitä, kopeloivat keskushermostoasi. Myöskin jättimäiset vihannekset ja hedelmät jäivät kaupan hyllylle. Epäilenpä että vihannesten Jaakko ja pavunvarsi-mittausuhteet on saatu aikaiseksi aivan muulla kuin vedellä ja viattomilla lannotteilla....

Matkaan tarttui kaikkea peruskamaa kuten kookosmaitoa ja chilijauhetta jotta allekirjoittanut meni sitten haistamaan pussin suusta.....fail. Ja sitten vähemmän tuttuja aineksia, joten enää puuttuu se keittokirja joka opastaisi, miten näitä kuuluu laittaa yhteen niin että saadaan jotain syömäkelpoista. Jännää.

Halloween-iltaa vietettiin sitten perheen kesken teemaan liittyvällä valokuvaussessiolla. Ihan toimiva kollaboraatio ja kuviakin tuli useampi onnistunut ja jokseenkin pelottava :D Tänne niitä tuskin tulee ilmestymään vaikka maskeissa ei naamat nyt niin itseltään näytäkään. Hetkellisesti huvitti ajatus mennä iltakävelylle kauhuvermeissä mutta jäi väliin sitten lopulta ja pysyttiin kiltisti neljän seinän sisällä.

Valokuvailuinto tuntuu tekevän muutenkin jonkinlaista paluuta pitkähkön tauon jälkeen, jospa päiviin saataisiin täytettä sitä kautta.

EDIT:
Unohdin kokonaan että luonnollisesti myös aasialaismarketissa tuotteiden nimet saavat aikaan lapsellista hihitystä Molo-karkkien henkeen. Tarjolla oli Koka-nuudeleita ja kotiin roudasimme rivoa kookosmaitoa:

Hehhe.

I have a bag full of.......

2009-10-26T16:29:00.000+01:00

Mulla on ollut jo useamman viikon tarkoituksena tehdä asuntopostaus mutta se edelleen on työn alla kun ei tätä kämppää tunnu saavan siivoamallakaan sen näköiseksi että kehtaisi ottaa kuvia. Mutta nyt se on sanottu ja näin ollen pakko toteuttaa, ennemmin tai myöhemmin.
Sitä odotellessa esittelyssä 'arjen pieniä riemastuttajia'. Näemmä en koskaan lakkaa huvittumasta erilaisista kielistä ja niiden rikkaudesta. Tämä löytö aiheutti hallitsemattoman huutonaurukohtauksen ruokakaupan käytävällä. Ja korostetaan että kyseistä pussia tuijotellessani totesin ensin että onpa aika rivon näköisiä nameja, vasta tämän jälkeen huomio kiinnittyi herkkupussin nimeen.......Oh my.

Maanantaita.

Anteeksipyytämisen vaikeus.

2009-10-18T23:02:00.000+02:00

Mikä helvetti siinä on? Olen varmaan ollut asiassa huonompikin ihminen mutta uskoisin itse oppineeni tähän ikään mennessä. Jos ottaa oikeudekseen ja on valmis olemaan kusipää toista ihmistä kohtaan, pitäisi silloin olla myös valmis pyytämään anteeksi. Toki se on varmaan vaikeaa kun aina kuvittelee olevansa oikeassa ja syyttää toisia ihmisiä myös omista mokistaan eikä koskaan kyseenalaista omia tekemisiään.
Jos sitä edes joskus katsoisi sinne peiliin ja myöntäisi olevansa joskus väärässä ja oma-alotteisesti pyytäisi anteeksi siltä, jota on väärin kohdellut eikä puolustautuisi hyökkäämällä??
Mokien myöntäminen ja anteeksi pyytäminen eivät vastoin yleistä luuloa tee ihmisestä heikompaa, päinvastoin.

Mikä vittu siinä sitten on niin vaikeaa, yksi sana?

Tervetuloa - wohoo, free stuff!!

2009-10-15T13:15:00.000+02:00

Hei olen kokonaan unohtanut kertoa, kuinka hienoa on olla uusi asukas kaupungissa jossa ei oikeasti edes asu!
Jottei Suomen päässä työkkärin täti suuttuisi, tein osoitteenmuutoksen alkuun väliaikaiseksi tänne ja pysyvän osoitteen laitoin vanhemmilleni jottei paljastuisi, etten ole täältä kyllä takaisin tulossa mikä tuntui olevan tädille kovin tärkeää. Pointtina taisi lähinnä olla se, että sitten jää peruspäivärahat saamatta. No, ero ei ole kovinkaan suuri nykyiseen, rahoja ei ole näkynyt kohta kuukauteen.

Mutta tosiaan, tuossa jokin aika sitten sain postia eräästä synnyinkaupunkini pankista, jonka asiakas en ole. Kuoressa oli kirje, jossa minut toivotettiin tervetulleeksi asumaan sinne ja ja näin tervetulolahjana sain paikallisen sanomalehden ilmaiseksi kotiin toimitettuna kahdeksi kuukaudeksi. Siellä äiti oli jo hetken miettinyt että kuka naapureista nyt jää ilman lehteään ennen kuin kerroin että lehti on minun :D Lehden lisäksi saisin noutaa kaksi leffalippua paikalliseen Kino Vaakunaan, kovin anteliasta!

Meni muutama viikko ja tuli toinen kirje, tällä kertaa paikallisesta seurakunnasta. Tällä kertaa minut toivotettiin tervetulleeksi seurakuntaan ja kirjeessä oli lyhyt esittely paikallisesta kirkosta. Ihan kiva mutta en oikein ymmärrä kuinka harvoin arvon seurakunta päivittää tietojaan, enhän kuulu edes kirkkoon....

Viime viikolla postiluukkuun tupsahti vielä lisää postia, tällä kertaa paksu kuori joka on ehkä tähän mennessä ollut suosikkini. Kuori sisälsi paksun kansion, josta kävi ensinnäkin ilmi, ettei kaupungin slogan ole muuttunut mihinkään vaikka ehkä syytä olisi, tuo mahdollisuuksien kaupunki.... :D Saatekirjeessä minut, tilastojen mukaan perheellinen muuttaja pääkaupunkiseudulta, toivotetaan sydämellisesti tervetulleeksi. Kansiosta löytyi sitten kaupungin kartta, matkailu- ja lomaopas, sekä perhelippu kaupungin virkistysuimalaan, ihan mahtavaa!

Monesti olen osoitteeni kotiin siirtänyt erinäisistä syistä mutta koskaan ennen en ole moista lahjatulvaa saanut. Koomista että nyt kun on oikeasti muuttanut kauas pois, alkaa tavaraa satelemaan. Toivottavasti lehdestä on ollut kotona iloa ja kyllähän moinen lahjominen mieltä lämmittää. Täällä pitkin hampain rekisteröivät asukkaaksi eikä ole kyllä mitään tervetulotoivotuksia ole kyllä kuulunut :D

Jos joku haluaa sen perhelipun käyttöönsä, ilmoittautuu niin voin laittaa postiin :P

Abode of Chaos

2009-10-12T14:01:00.000+02:00

Eilen oli aika tutustua lähialueisiin. Bussi vei kotikaupungin ulkopuolelle, pieneen idylliseen porvariskylään jonka keskeltä löytyi tällaista:
http://www.flickr.com/photos/home_of_chaos/sets/72157594165538312/show/
http://www.flickr.com/photos/home_of_chaos/sets/72157594165563492/show/

Oman kamerani kanssa tein "perinteiset", eli kamera oli mukana mutta muistikortit kotona. Tosin ensi viikonloppuna saattaa tulla uusi mahdollisuus kuvata kulmia, talossa on tarjolla myös iltaohjelmaa jonne olisi tarkoitus mennä.
Ei täällä kaikki siis olekaan tylsää ja harmaata :)
(tosin arvon taiteilijan naapurit ovat sitä mieltä että pitäisi olla ja rakennelman laillisuudesta väännetään kättä Ranskan korkeimmassa oikeudessa parhaillaankin)

Lauluja sadepäivän varalle.

2009-10-08T21:06:00.000+02:00

Työttömänä olo on aivan uskomattoman tylsää, varsinkin ihmiselle joka on parhaimmillaan pienen kiireen ja paineen alla. Suurimman osan vapaa-ajastani, josta moni burn-outin partaalla oleva varmaan antaisi munuaisensa, kuluu oman tilanteen märehtimiseen ja itsesäälissä kroolaamiseen.
Tyhjäntoimittajuudesta on kuitenkin ollut pientä iloakin, ehkä jonain päivänä hyötyäkin. Epätoivon partaalla kun itselleen on pakko kehittää jotain tekemistä, maksutonta sellaista, tulee aloitettua erilaisia harrasteita joihin voi suruttaa kuluttaa vaikka koko päivän. Olen tässä päättänyt opettaa itse itseni kotigraafikoksi. Photari haltuun! Lahjatonta valokuvausta harrastavana kyseinen ohjelma on ihan hyödyllistä handlata ja elättelen salaa toivoa, että joskus osaisi niin hyvin että voisi cv:hen laittaa yhden osaamisalueen lisää.

Toinen harrastus on, tätä ei kukaan tuttu usko, kontakipalloilu. Kipinä iski Barcelonan Ciutadella-puistossa viimekuisella reissulla. Puistosta löytyy jos jonkinlaista sirkusapinaa diaboloineen, keiloineen ja palloineen. Olen aina tykännyt katsella toisten taiturointia mutta itseäni eivät moiset varsinaisesti ole koskaan kiinnostaneet. Kunnes näin puistossa pojan, joka temppuili yhdellä kirkkaalla pallolla. Pallo vieri ympäri pojan kroppaa suuntaan ja toiseen uskomattomalla sulavuudella. Palloilu oli jotain uskomattoman siroa ja kaunista, tosin ko. kaveri varmaan oli treenannut tunnin jos toisenkin....mutta mäkin haluan osata! Voin sitten jonain päivänä ehkä ryhtyä edes katutaiteilijaksi :D
Tuumasta toimeen, pallo tilaukseen ja nyt hajotan lattialaattoja tiputtelemalla puolen kilon akryylipalloa sille. Saa isotkin lapset leikkiä!

Aika näyttää opinko kumpaakaan, ainakin sormilihakset kehittyy painavasta pallosta ja hiiren nakuttelusta :D

Pelkoa ja Inhoa Croix Roussella

2009-10-07T13:34:00.000+02:00

Jouduin menneenä viikonloppuna toteamaan että kai se vanhuus on sitten iskenyt kun melkein aloin itkemään pelosta tivolilaitteessa. Tai ehkä se oli vaan kuolemanpelko ja sitä seurannut paniikki joka on ihan terve ja järkevä reaktio kun joutuu nenäkkäin loppunsa kanssa?
Vanhassa kunnon Break Dancessa, johon alunperin ainoastaan kaipasin, päästelin iloisia riemunkiljahduksia ja meno oli siinä aivan riittävän vauhdikasta, varsinkin kun ei huvipuistoissa ole tullut käytyä viimeiseen pariin vuoteen (tämä pitäisi kyllä korjata). Mutta tämäpä ei riittänyt Herra Pelottomalle joka haikaili kuolemanpyörään, jota aiemmin jo ihmeteltiin ja pohdin, kuka moiseen ikinä haluaisi. Laite oli siis pitkä tanko jossa oli päässä toinen keppi, jonka päissä oli 4 istuinta kummassakin. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se keppi sitten pyörii maailmapyörämäisesti ympäri, paitsi että se korkein piikki oli jossan kolmen kerrostalon korkeudessa ja vauhti meni ylinopeuden puolelle, jossain väitettiin että moiset yleensä pyörivät kevyttä 60-80km/h. Ja tietenkin se pieni istuin, jossa oli pirun turvaton fiilis olemattoman tuntuisten turvalaitteiden takia, pyöri vielä oman akselinsa ympäri.

Minä olisin halunnut hattaraa(sitä saa täällä myös Nutellan makuisena) mutta Pierrepä halusi laittaa viimeiset pennoset siihen paholaisen laitteeseen. En tiedä miksi, mutta lopulta taivuin lähtemään pyöritettäväksi. Taas kerran tuli todettua että pitäisi aina kuunnella sitä pientä ääntä sisällään joka sanoo että huono idea. Sitä se todellakin oli.
Meidät hilattiin yläilmoihin jossa sentään sai olla pää oikeinpäin odotellessa lopun alkua. Pelotti aivan s********ti, hyvän tärinän siitä sai päälle. Odotus oli suht piinallista kun toinen pää lastattiin ihmisillä maan kamaralla. Ja sitten lähdettiin pyörimään ja puolet ajasta huusin paniikkirääyntää ja äitiä, toisen puolen tappouhkauksia Pierrelle.
Pyöritys kesti aivan liian pitkään, tottakai suuntaakin vaihdettiin välissä mutta lopulta päästiin pois ja ihanan, tukevan maan kamaralle. Jalat oli aika velttona. Voin luvata että moiseen en mene enää ikinä, loppuilta menikin sitten itseään keräillessä ja ainut sopiva valinta illan elokuvaksi oli Paavo Pesusieni.

Tsekkaa jos et usko.

Asiasta aivan toiseen. Kuuntelin läpi toisen kerran Musen uuden levyn, johon en kyennyt tarttumaan ensikuuntelun tuoman pettymyksen musertamana. Elättelin toivoa että se kuulostaisi ehkä paremmalta kun talouteen saatiin viimein vahvari, joten musiikki ylipäänsä kuulostaa taas ihan kivalta eikä läppärinraiskaamalta.
Toiveajattelua näytti olevan, paskalta kuulostaa edelleen tuo onneton lätty.

Performansseja ja pyöriä

2009-10-02T14:38:00.000+02:00

Kaksi kuukautta käymättä iltariennoissa sai eilen tervetullutta vaihtelua. Alkuillasta Pierren kollegan tupareissa, joita ennen ehdin vetää raivareita kun sain taas kerran osakseni häiriköintiyrityksiä. Ehdin nousta metrosta ylös, pysähtyä minuutiksi kirjoittamaan tekstiviestiä niin eiköhän sieltä ensimmäinen ehdokas tule jutustelemaan. Vastaan suomeksi ja tyyppi hämmentyy sen verran että poistuu paikalta. Ylitän kadun toiselle puolelle niin sieltä paukauttaa toinen. Reilu viiskymppinen rähjänen setä, joka tarjoaa seuraa ja lasillista. Ja päästä kuului *ping* Se päivä tulee aina vain lähemmäksi, jona pajautan sitten nyrkillä kun ei hermo kestä enää.

Jokatapauksessa, tupareihin päästiin ilman ruumiita ja sieltä jatkettiin matkaa festareille toiselle puolelle jokea. Matkaa oli jonkun verran kun arvon julkisen liikenteen kuskit lakkoilevat ja kaikki liikenne lakkaa käytännössä klo 20.00. Matka tosin oli ihan antoisa, tuli nähtyä paljon yön pirkkoja ja hämmentävä asuntovaunu-alue, jossa pirkot pitävät majaa ja praktiikoita auki. Festarit löytyivät syrjästä, vanhalta makasiinialueelta, toimiva paikka erinäköisille tapahtumile. Muistaako joku kun sellaiset oli vielä Helsingin keskustassa? Joo juuri ne jotka paloivat ja jyrättiin maan tasalle ja päälle kasataan joku hieno musiikkitalo.
Keikat oli aika jees, vaikka en artisteja ollut ennen kuullutkaan. Pääesiintyjä Pan Sonic tarjosi kyllä rahoille vastinetta ja aiheutti kevyttä häpeää seurata "esiintymistä" suomalaisena. Toinen tyypeistä oli kai fiilistellyt hiukan liikaakin ennen keikkaa ja tuntui olevan aika vahvassa humalassa. Ekan viiden minuutin aikana päältä lähti paita ja hetken päästä housutkin ja näytti lähinnä siltä että toinen kaveri hoiti soittopuolen toisen keskittyessä irvistelyyn, käsien heiluttamiseen, sormimerkkien näyttämiseen ja yleiseen häröilyyn.

Kotiinpääsy olikin sitten seuraava haaste. Ilman kulkuvälineitä matka kaupungin toiselle laidalle tuntui kevyesti tuskaiselta kävellen. Täällä on onneksi näppärä kaupunkipyöräsysteemi. Pyörän saa käyttöönsä muistaakseni euron päivämaksulla ja rekisteröityneenä käyttäjänä vielä halvemmalla. Pyörät ovat ehjiä(toisin kuin Helsinkipyörät yleensä) satulakorkeuden voi säätää, on valot ja pyöräkori sekä kolme vaihdetta!
Pyörästandeja on runsaasti ympäri kaupunkia. Onnistuttiin nappaamaan pyörät ja kotimatka meni mukavasti polkien keskellä yötä koko kaupungin läpi. Heti meidän talon viereisellä aukiolla on pyöräpysäkki, jossa ei kylläkään juuri koskaan näy pyöriä. Syy kyllä kävi erittäin selväksi kun pyörtymisen partaalla ähelsi tuota tuskaisen pitkää ja jyrkkää mäkeä ylös. Täältä on helppo lasketella pyörällä mäkeä alas keskustaan mutta ylöstulo vaatii jo kovempaa kuntoa.
Pyörät ovat kovin näppäriä, pitäisi varmaan viimein rekisteröityä ja alkaa aktiivisemmaksi pyöräilijäksi.

Toivottavasti 'ulos kerran kahdessa kuussa'-rytmi ei jatku, seinät alkavat syksyn myötä olla täynnä bilejulisteita ja sisäänpääsyhinnatkin kohtuullisia, ehkä elämää sittenkin löytyy näiden neljän seinän ulkopuoleltakin...

Alku aina kankeaa, joskus jatkokin

2009-09-29T19:08:00.000+02:00

Ei oikein tunnu blogikaan lähtevän liikeelle, vai miltä näyttää??
On kai oma aikaansaavuus laskeutunut paikalliselle tasolle :D

Aikaa vievin harrastus täällä on todellakin tuntunut olevan asioiden hoito, alusta lähtien. Lähetin vielä Brysselissä ollessani kymmenkiloisen laatikon tavaraa tänne. Laatikko teki matkaa useamman viikon ja tietysti saapui perille juuri silloin kun kukaan ei sitä ollut vastaanottamassa. Jossain vaiheessa elokuuta sitä sitten haettiin pari kertaa. Ensin piti löytää postitoimisto jonne se oli viety. Paahteessa tallustelun jälkeen saatiin todeta, että sehän oli mennyt kiinni hetki sitten, kiitos kesä-aukioloaikataulujen. Uusi yritys seuraavana päivänä. Postivirkailija ihmetteli epämääräisiä lappuja joita tarjosimme ja totesi että ei se paketti kyllä täällä ole vaan jakelukeskuksessa joka on tosi helppo löytää ja noin vartin kävelymatkan päässä. Ja taas laahustamaan paahteeseen. Postipojan ohjeiden mukaan löysimme teollisuusalueelle josta postiin osoitti yksi ainoa kyltti joka ei varsinaisesti infonnut, missä suunnassa pytinki olisi. Totta kai valitisimme sen väärän tien niistä kahdesta ja kävelimme turhaan koko alueen läpi vaan palataksemme lähtöpisteeseen ja todetaksemme että postihan oli aika lailla koko tien alussa mutta näppärästi puskien peittämä niin ettei keltaisia kylttejä voinut erottaa kadulle asti. Lievästi ärtyneenä pakettia noukkimaan ja sieltähän se löytyi mutta puoliksi auki repeytyneenä. Setä kysyi, otammeko vastaan paketin……ei kai siinä muutakaan voi kun oma omaisuus toivottavasti on sisällä. Takaisin päästiin onneksi julkisilla ja inventaariossa ei ainakaan muistunut mieleen että mitään uupuisi.
Hermoa on kiristänyt matkan varrella myös muiden asioiden edistymättömyys. Nettiä viritettiin sen parisen kuukautta kaikkiaan, ja toimii viimein, oman mielenterveyden onneksi. Myös rekisteröityminen, puhelinliittymän avaaminen, pankkitili, matkakortti, kirjastokortti ja muut mukavat asiat ovat olleen kiven alla, koska nimeä ei ole lukenut vuokrasopparissa. Kaikkeen vaaditaan todistus siitä, että asun täällä.
Työkkärissä antoivat sentään rekisteröityä työnhakijaksi ilman vuokrasopparia!

Noh, vuokrasoppaariin saatiin nimi joitain viikkoja sitten ja voitonriemuisena lähdin sotaretkelleni rekisteröitymään ja hakemaan sitä puhelinliittymää. Kummassakin byroossa äimistys oli sitten jokseenkin suuri kun minulle valaistiin että ehei, ei tämä vuokrasoppari mitään todista, pitää olla esittää sähkölasku jossa on nimi alla. Ja taas paloi pinna. Puhelinasian olisi toki voinut hoitaa sitä kautta, että armas puoliso, jonka nimissä se suuri ja mahtava sähkölasku on, tulisi mukaan omine tietoineen ja ns. todistaisi että asun siellä missä vuokrasoppari väittää. Melko nöyrältä tuntuu, että tarvitsee miehen apua jotta saa puhelinliittymän :S

Tällä hetkellä tilanne on se, ettei mulla vieläkään ole sitä liittymää kun päätin vaihtaa tarjoajaa ja ne sitten vaati jotain aivan eri dokkareita taas ja niitä ei vielä ollut kun ei pankki ollut vielä antanut pankkikorttia. Sekin olisi taas tarina erikseen.
Kaikkiaan hoidettuna on siis rekisteröityminen, joka sekin aika vapaaehtoista. Alku kai sekin!

Asettumisyrityksiä

2009-09-16T18:10:00.000+02:00

Noniin, netti saapui keskuuteemme, puolentoista kuukauden odottamisen jälkeen ja ihmiskoe-eläin voi alkaa purkamaan tuntojaan ja mietteitään maasta nimeltä Ranska ja kokeesta nimeltä elämä. Puoleentoista kuukauteen on jo ehtinyt mahtua yhtä ja toista, jos jotain jaksaisi kertaillakin mutta muistellaanpa tänne lähtöä silti, sattuneesta syystä. Ihmiset ja pakoa edeltävä aika on jo tiedossa joten turha siitä jaarittelemaan.

Lähdön päivä koitti eräänä elokuisena päivänä ja aiemmin lentolippua varatessa olin mukavuudenhaluinen ja otin iltapäivälennon joka saapuisi Ranskaan hiukan iltayhdentoista jälkeen. Vaihto Lontoon Heathrow’lla. Pierre, joka kävi myös viikon lomalla Suomessa, lähti epäromanttisesti jo tuskaisen aikaisella, n.7.30 lähteneellä aamulennolla, vaikka alun perin toiveissa olikin samanaikainen pako. No, kaikkea ei voinut saada.

Ensimmäinen tuskanhiki löi päälle Helsinki-Vantaalla chekkauksessa kun virkailija kertoi että Heathrow’n päässä pitäisi vaihtaa lennon lisäksi terminaalia, aikaa puolisentoista tuntia. Kyseisen kentän tuntien alkoi hiukan hirvittää, riittäisikö aika lentojen välissä moiseen operaatioon. No, ei auttanut muuta kuin odottaa pääsyä Lontooseen asti ja ottaa selvää.
Kun boarding-aika koitti, kajahti ilmoille ilouutinen: Yksi koneen renkaista näytti hiukan huonokuntoiselta ja turvallisuussyistä se piti vaihtaa. Tästähän seurasi automaattisesti lähdön viivästyminen noin parilla tunnilla. Tässä vaiheessa alkoi jupina ja kiroilu päässä ja soittoyritykset Pierrelle että matkaan tuli mutka, mitäs nyt tehdään. Alkuperäisen suunnitelmankin mukaan saapuminen Ranskaan olisi niin myöhäisessä vaiheessa että kentältä pääsisi kyllä kaupunkiin muttei välttämättä enää julkisilla kotiin asti. Pierre kuitenkin nukkui tyytyväisenä ansaittuja päikkäreitään aikaisen lennon uuvuttamana joten ensimmäiset tilannepäivitykset lähtivät kirosanojen saattelemana tekstitse.

Elämäni ensimmäistä kertaa jouduin tilanteeseen jossa myöhästyn jatkolennolta ja virkailijoiden kovistelusta huolimatta kukaan ei osannut kertoa, miten toimitaan tästä eteenpäin; maksaako joku taksikulut jos saapuminen Lyoniin on niin myöhään ettei lentokentältä enää millään muulla pääse pois; milloin saan tietää, millä lennolla pääsen Lontoosta lähtemään, jne. Jossain vaiheessa virkailijasetä kertoi, että jatkoyhteydet hoidetaan Lontoon päästä, eli kunhan saavumme Heathrow’lle, joku on vastassa ja opastamassa eteenpäin.

Paria tuntia myöhemmin jätin viimein Suomen tomut taakseni ja söin kolmioleipiä koneessa. Luonnollisesti, kun asiat alkavat menemään väärään suuntaan niin mitäpä sitä turhaa kääntymään. Torkuin koneessa ja havahduin siihen, että stuertti koputti olkapäähäni kertoakseen, ettei Lontoosta ole enää myöhempiä lentoja määränpäähäni joten edessä odottaisi yö Lontoossa. British Airways oli hoitanut majoituksen hotellissa omaan piikkiinsä jottei tarvinnut sentään kentällä nukkua. Ohjeistukseksi stuertti käski ilmoittautua henkilölle, joka olisi vastassa terminaalissa.
Laskeuduimme Lontooseen ja bussikuski, joka kuljetti koneelta terminaaliin, toivotti matkustajat tervetulleeksi aurinkoiseen Lontooseen. Taivas tosin oli paksujen harmaiden pilvien peitossa.
Sittenpä alkoi pyöritys. Täti ovella käski mennä heti vaihtoyhteyskeskukseen, josta antaisivat voucherit ja opastaisivat eteenpäin. Raahaudun kamojeni kanssa vaihtokeskukseen, jossa laiskan näköinen tyyppi ei tiedä yhtään mistä puhun ja käskee mennä BA:n tiskille, terminaalin alkupäähän. Ja takaisin sinne mistä tulin, turvatarkastuksen läpi, ja tiskille, josta löytyi kaksi muutakin epäonnista suomalaista. Meidät kaikki laitettiin samaan hotelliin ja johon sisältyi yöpymisen lisäksi illallinen ja aamiainen. Tiskiltä saatiin vielä toilettipussukat, josta löytyi tarvittava sälä hikipäiselle reissaajalle. Ja uudestaan koko terminaalin läpi bussilaiturille, josta löytyi kyyditys hotellille.
Hotellille päästyä, joskus iltakymmeneltä brittien aikaa kävimme suomalaisjoukoin syömässä. Toisilla oli sentään matka hiukan kauemmas, toinen oli menossa Saudeihin ja toinen toiselle puolelle palloa ja minä vietin yön Lontoossa yhden reilun tunnin lennon takia.

Uusi yritys päästä Ranskaan oli järjestetty aamuksi, joten aikainen herätys oli edessä silti vaikka sitä alun perin välttääkseni otin tuon epäonnisen lennon. Koska tavarani oli pysäytetty Lontooseen eikä lennätetty suoraan perille myöhästymisen takia, kävin chekkaamassa itseni ja tavarani, jotka seisoivat jossain päin kenttää huostassa, lennolle.

Lennolla sai taas kolmioleipiä ja saavuin viimein mutkien kautta Ranskaan noin 12 tuntia myöhemmin kuin alun perin piti. Tässä vaiheessa en jaksanut olla enää kovin yllättynyt vaan lähinnä vittuuntunut kun matkatavarahihnalta ei löytynyt omaa laukkua. Ilmoitus tiskille ja lupasivat toimittaa tavarat kotiin kunhan jostain löytyvät.
Pierre oli kentällä vastassa epäonnista reissaajaa ja leikki hengellään räpsimällä kuvia melko lailla reissussa rähjääntyneestä peikosta. Lopulta illalla kahdeksan maissa saapui puhelinsoitto, josko laukun voisi toimittaa ja moinen saapui korttelin päähän jonkin ajan kuluttua.

Seikkailu Ranskassa sai ainakin omannäköisensä alun. Eihän tämän pitänyt helppoa olla?